Musta
jää imaisee kengänpohjasta pidon niin, että lennän nurin oitis.
Kauppakassissa on auennut huonosti solmittu tomaattipussi, josta
tomaatit vierivät pitkin jäistä katua. Kiroan mielessäni. Vasen
lonkkani on vihoitellut jo vuosia, eikä tällaiset ilmalennot ole
omiaan parantamaan sitä. Kerään tomaatit pyyhkäisten isoimmat
liat takkini hihaan.
Kävin
kaupassa, jotta unohtaisin asuntoni tyhjän kaiun ja rumat,
vaaleanbeiget seinät. En ole saanut aikaiseksi sisustaa tämän
kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut yksin. Olen muuttunut
ulospäinsuuntautuneesta ihmisestä itsekin vaaleanbeigeksi,
hiljaiseksi ja vetäytyväksi. En juttele, mutta ajattelen sitäkin
enemmän. Usein menneitä.
Kipu
lonkassa vie ajatukseni eräälle saarelle, jossa tapasin elämäni
naisen, Saagan.
Saaga
oli kaunis ja ah, niin kliseisen oikukas, mutta vallan ihana ja
hyväsydäminen nainen. Hän vietteli minut, ostatti meille asunnon
sen jälkeen, kun oli hankkinut minulle suhteillaan hanttihommia
paikallisen baarin pitäjältä.
Tein
pitkiä päiviä, jotta voisin antaa Saagalle sen, mitä hän halusi.
Saaga oli taikauskovainen ja näki todennäköisesti
hallusinaatioita, mutta kutsui itse niitä hengiksi, jotka olivat
joko hyviä tai pahoja.
Ostaessamme
asuntoa Saaga kutsui paikalle manaajan. Käynnin päätteeksi hän
huokaisi minulle helpottuneena, että asunto olisi nyt pyhä, vapaa
pahoista hengistä. En uskonut itse näihin juttuihin, mutta olin
niin kyynelet kirvoittavan rakastunut tuohon naiseen, että annoin
hänen touhuta mitä hän halusi. Se, mikä teki Saagan onnelliseksi,
oli minullekin hyväksi.
Elämämme
rakentui alun hekumallisen onnen jälkeen pikkuhiljaa erinäisten
ongelmien ympärille. Saaga alkoi saada pahoja paniikkikohtauksia,
joita hän itse kutsui riivaajan kutsuksi helvettiin. Hän
kouristeli, hyperventiloi ja pelkäsi kuollakseen sekoavansa
lopullisesti. Ehdotin, että menisimme lääkäriin, mutta Saaga
uskoi, että hyvät henget pelastaisivat hänet.
Kun
manaaja oli ravannut luonamme kuukaudesta toiseen hyödyttä,
pyöritin päässäni, että mikä auttaisi Saagaa tai mitä voisin
hänen hyväkseen tehdä. Saaga sen sijaan huusi kurkku suorana hyviä
henkiä avukseen. Hän oli lopenuupunut olemaan kauhuissaan.
Eräänä
sateisena yönä Saaga oli jälleen paniikkikohtauksen kourissa ja
heijasimme toisiamme kylpyhuoneemme lattialla. Ei ole mitään hätää,
hoin hänelle. Puhelin rauhallisesti menneistä, onnellisista
ajoista, siitä kuinka haaveilimme vaellusmatkasta Lappiin, lapsista,
ehkä toisesta kodista ja kahdesta koirasta. Saaga ei kuunnellut, hän
ei kyennyt kuuntelemaan minua. Hän huusi, itki, sätki ja potki
sääriini tunnistamatta minua tai ääntäni. Kohtaus meni ohitse
vasta aamun valjetessa. Olimme koko yön sylikkäin, mutta siitä oli
romanttisuus kaukana, sillä jouduin pitelemään Saagaa mustelmiin
asti, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Jokainen kohtaus oli
entistään pahempi ja minä väsyin tuntemaan mitään muuta kuin
voimattomuutta, vaikka tiedostin Saagan voivan vielä huonommin kuin
minä. Se ei kuitenkaan sulkenut pois minun tuskaani
vierestäkatsojana.
Sinä
aamuna suutelin Saagaa viimeisen kerran ja samalla lähdin viimeistä
kertaa kotoamme niin, että minun tarvitsisi enää koskaan pidellä
häntä mustelmiin asti.
Kun
saavuin kotiin, Saaga kyllä oli paikalla, muttei läsnä.
Hän
oli kuollut.
SAAGAN
KIRJE NIILALLE
Rakkaani,
Niila.
Kirjoitan
tätä sinulle siksi, että tietäisit miksen ole enää luonasi.
Minä
näin hengen, joka kutsui minua voimakkaasti luokseen.
Yritin
kaikkeni vastustaakseni kiusausta kuoleman kutsuun, mutten ollutkaan
tarpeeksi vahva.
Henki
sanoi, että kuulun kuolemalle ja minun oli toteltava sitä.
Näin
elävästi kuinka ennen niin kaunis lattiamme lainehti torakoita,
ikkunoissamme oli kärpäsentoukkia ja verhoissa kiilui hämähähäkin
seittejä.
Lakanoissamme
oli mustia käärmeitä, hämähäkkejä ja luteita.
Minä
en voinut enää jäädä, sillä hyvä henkeni olikin heikko.
Paha
sai minut käsiinsä, vaikka vaalin hyvää.
Sinun
on vaalittava omaa hyvää henkeäsi.
Ikuisesti
sinun,
Saaga
