maanantai 18. joulukuuta 2017

PIRSTALOITUNUT KALLO

Näet jalkapohjiesi arvet, ne muistuttavat eilisestä;
kävelit märän asfaltin läpi niin kevyin askelin, että ne tuntuivat painottomilta pohkeissa. 
Peili näyttää kasvottomia ilmeitä, tulkitsemattomia ryppyjä poskiesi yllä ja
kasvoillasi ovat minun kätteni väriset sormenjäljet, nimettömässä sormessa sormusta koristaa kuoppaiset rystyset.
Minä olen unohtunut mahdottomasti mieleesi, olet mahdottoman rakastunut mahdottoman raskaaseen rakkauteen ja eletyn elämän kaunis kaareva suunta suistuikin lopulta alas kalliolta ja rikkoi kauniin, siron kallosi.

Ehkä tämä oli vertauskuvallinen tapahtuma sille, kun käärmeet luikertelevat paratiisiin ja totuus tulikin ilmi, ettei ollutkaan prinsessoja, oli vain kuoret ihmisen sielun ympärillä koreasti puettuna. Oli vain sotilaita ilman aseita, ilman mitään omaa tahtoa. Voiko muka maailmaa katsoa silmät kiinni jäätävien ja murhanhimoisten ajatusten keskellä? 
Ja silti minä sokeana näen kaiken sen, mihin nämä polut johtivat ja haluavat johtaa, ehkä uuteen ja onnelliseen, vanhaan ja rikkinäiseen, mutta silti on todettava, että se on vain elämää. 

Vaivaisen, katkeran ihmisen elämää 
— Omaa elettyä elämääni menneisyyden kuiskauksin, joita en kuule enää.
Elämää onnen ja rakkauden rajamailla, vihan ja onnettomuuden sisismmillä tienvarsilla, kauniisti puettuna, juhlaväkeen soluttautuen.

Niin, sehän on vain elämää. Ihmisen elettyä elämää, tyhjillään ilman eläjää.

tiistai 28. marraskuuta 2017

TURTA

Kun kuulen kaikuja entisestä elämästä öisin, hapan oksennus nousee kurkkuuni.
Raavin mustaa raivoa itsestäni, kynsieni alle jää palasia menneestä. 
Muistan ne hetket enemmän elävinä, kuinka sanoja tai iskuja ei säästelty.
Oli aina lupa arvostella ja nauraa, houkutella esiin piilosta ja sitten hakata päätäni lattiaan, seiniin ja muistan kuinka sinulla on kädet nyrkissä ja tämä talo on täynnä lentäviä maljakoita ja kahvikuppeja. 
Pian en kuule enää mitään, minulla on mielikuvitusmaailmassani turvallisempaa. 

Jälleen tunnen kuinka jalkani eivät enää suostu kantamaan ja häpeän kuinka jään suojatielle haukkomaan happea, itken kun en pääse eteenpäin ja luulen tulleeni lopullisesti hulluksi kun kaikilla on siinä hetkessä sinun kasvosi ja hullu hymy ja sekopäinen kiilto silmissään.
Pelkään suunnattomasti vailla järkeä jokaista ihmishahmoa, kosketusta, ääntä.
Tämä ei ole normaalia, minä en ole normaali, mikä olisi normaalia? 
Minä odotan öisin sinua, että tulet ja lyöt minut äänettömäksi, vaikka tiedän, että seuraavassa hetkessä itket, itket, itket, itket, itket, minuakin itkettää.

Kunpa jättäisit minut jo rauhaan ja antaisit minun viimeinkin elää, mutta ethän sinä voi, sillä sitten jäisit ilman uhria ja joutuisit kestämään sen, miten olet elämäni pilannut ja minä vihaan ja säälin sinua, mutten osaa päästää irti, vaikka tiedän miten halusi tuhota minut on totta, vaikka kukaan ei minua uskoisikaan, mutta minulle se on yhä totta, vaikka kaikesta onkin jo vuosia. 
Minä kysyn ääneen, että mikset tappanut minua?
Kaiketi siksi, koska et löytäisi enää ketään jota kiduttaa ja manipuloida kun muut ovat jo muuttaneet, sinä itket, itket, itket, itket, itket taas ja minuakin itkettää.

Joku painaa torvea raivoissaan, kun seison kaaoksena keskellä suojatietä, mutten pääse vieläkään eteenpäin ja minä itken, itken, itken, itken, itken, eikä sekään auta. Helvetillinen häpeä runnoo kylkiluuni kasaan, rikkoo, murtaa, hajottaa, raastaa ja hajoan vielä enemmän fyysesti, sillä mieleni ei kai voi tästä enempää enää hajota.
En osaa enää taistella sinua vastaan, odotan, että teet loppuun sen minkä aloitit, sillä olethan jo loppusuoralla, olen valmis ja lupaan, etten enää huuda tai kerro kenellekään, pidän pienen salaisuutemme, niin sinä saat vapauden työskennellä rauhassa.
Minä odotan, odotan hartaasti. 
Eihän enää ole luvassa tuskaisaa uutta huomista?

lauantai 21. lokakuuta 2017

VERENIMIJÄ

Äänettömästi hiivin salaiseen huoneeseen
syliini tipahtaa jotain, mitä en saisi lukea
olen lapsi, liian pieni ymmärtääkseni sanomaa

Leijailen jossain muualla
sinä näet minut monena, minussa on useita
tämä ei lopu, nimeni ei olekaan Krista

Äänet pudottavat minut takaisin menneeseen
en ole tavoitettavissasi, vaikka etsit raivoissasi
löydät kuitenkin, dissosioin kivun, et satuta minua

Olen samaa verta kuin sinä
viet minulta kaiken, olet verenimijä
tappaisit minut mieluummin, tappaisit

Kärsin teoistasi edelleen
en tiedä öisin mikä on totta ja mikä ei
näen kuinka hakkaat kirveellä oveen 

Sinä valtaat asuntoni
pelottelet lähes hengiltä
jätät kitumaan minut

Minulla ei ole enää unelmia
kuolema kelluttaa ja hukuttaa
sinä tapoit minut henkisesti

SINÄ TAPOIT MINUT
SINÄ TAPOIT MINUT
SINÄ TAPOIT MINUT 

Ja vielä hymyilet tuntemattomille

maanantai 25. syyskuuta 2017

MURHANHIMOINEN NOSTALGIA

Ajatuksia liikaa, ei saatana, taas
hyytävän kylmä vesikään ei piristä
vaikka hyppäisin Merikosken sillalta
olisin huutamatta pudotuksen aikana

Siitäkin saattaisin selvitä hengissä
olisihan siinä aikaa opetella uimaan
jos menee yöaikaan, kukaan ei näe
ja vaikka näkisikin, mitä sitten, mitä sitten

Korvissa humisee päähän valuva veri
ja virsien urkusävelet särkevät aivoja
"Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on"
mutta miksi oloni ei ole tervetullut

Olen ylimääräinen ja sisältä mätänen
kuulen kahisevan kankaan ja äänenne päässäni
sinä syljet päälleni ja heität maljakolla
kasvan sammalta muistojeni suossa

Olen pyrkinyt rämpimään eteenpäin
vaikka vellon murhanhimoisena nostalgiassa
en kuule, kun korvissani on jokivettä
älkää muistelko pahalla, olinhan joskus ihan mukava

Ei siitä selvinnytkään hengissä

maanantai 21. elokuuta 2017

SINÄ SURUISA, LOISTELIAS

Ojenna kätesi minulle 
ohjaan sinut uudelle polulle
vaikka nyt on saatanan raskasta 
minä kannan sinut sisulla suon yli

Vaikka olet nyt lohduton 
kuudestasadasta palapelin palasta koottu 
en huokaa turhautuneena sinuun 
sinä hohdat pian uutta elämää 

Olen aina luonasi, vaikket minua näkisi
se on tylsä klisee, mutta totta kuitenkin 
anna minulle vielä hetki aikaa rakastaa
sinä olet nyt suruisa, mutta pimeä vielä väistyy 

Ojenna minulle kätesi 
anna minun sinun ihoasi rakastaa 
puhaltaa arvet haaleammiksi
anna minun olla sinun

Sillä minä en valoa loista ilman sinua 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

HÄN, JOKA HUKUTTAUTUI

Kiirehdi kävelyaskelin
minussa suru itänee vaikka juoksisitkin
kohti seinää kohdistan nyrkkini
koko maailma pysähtyy hetkeksi 

Haavemaailmassa kipuhelvetti halaa minua 
pesii sisälle sydämeen, aortta kirkuu apua
halvaantuneena seuraan tilannetta 
onneksi et, rakkaani, näe minua nyt

Pysäytän ensimmäisen auton
ajan sokeana pitkin valtateitä 
kiirehdi, kiirehdi, tule luokseni
pelasta minut yöltä, tältä tummalta ja hurjalta ukkoselta

Mutta tarina ei pääty onnellisesti, vaikka juoksit kovaa
myöhästyit vähän vain, aikaa vastaan ei voi pelata 
kiirehdit, uskon sen kyllä 
mutta nyt vesi kietoo minut aaltoihinsa

Varastamani auto pitäisi palauttaa, avaimet ovat takkini taskussa
älä minua pahalla muista 
rakastin sinua kovasti ja seinähulluna
mutta tämä musta vesi minut vei, onnekseni 

Anteeksi, että hajosin 
en tehnyt sitä tahallani 
kellun painottomana vailla kipuja 
enää en pelkää 

lauantai 3. kesäkuuta 2017

KUKA MEIDÄT PELASTAA?

Oudossa maassa mato kierii
Liikaa aikaa vuorokaudessa
Pommeja siellä ja täällä
On paljon helvetin tulta ympärillä

Tässä huoneessa ei ole turvaa
Tässä huoneessa ei ole turvaa
Syyllisyys kasvaa kasvamistaan
Sikiö kyvyttömänä tappaa tappamistaan

Ikkuna on sumea ja tahmea
Aalto kannattelee asumuksen kauas
Kuulet äänen joka ei ole totta lainkaan
Syyllisyys sisuksissa kasvaa kasvamistaan

Paranoia, paranoia
Ei ole sama kuin se kuuluisa
Paranoia, paranoia
Ei ole sama kuin se kuuluisa

Pelkään ääniä, niitä käskeviä
Ne tappaa, silpoo elävältä
Minä olen keskellä täällä kuolleena
Lasken kymmeneen ja toivon todellista kuolemaa

Raippa viuhuu ja uhri on hengissä
Tässä huoneessa on monta tapettavaa
Hän ei pysty tappamaan, sanotaan
Hän on sairas, sanotaan, vannotaan

Mutta kuka pelastaa
kuka pelastaa
kuka pelastaa
Kuka meidät pelastaa

Väistämättömältä kuolemalta?

tiistai 23. toukokuuta 2017

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Surree kai ne linnutki niitä puusta tippuneita poikasijjaan, 
niitä ikiomia untuvikkojaan,
mutta ku ihiminen surree,
se on musertavvaa ja väsynyttä itkuvirttä
ja se kestää helevetin pitkään. 
Tästä se alakaa.

Perinteinen yrittäminen pohojalta ylös 
päättyy ylleensä sannoihin "no mitäpä se hyvejää"
ja siihen on heleppo uskua, ku ei oo löytyny
sopivaa tillaisuutta päästä tästä mentaliteetista erroon
näillä katteuven ja katkeruuen levveysasteilla.

Monesti joku pallauttaa manalan maille uskollisesti
selekään hakaten ja sannoopi, että puukko se on
semmonen tavara millä henki lähtee,
mutta eipä se tappaminenkaan palakihe, ku mitäpä se hyvejää
linnaan joutua semmosesta hommasta.
Mutta kyllähän se, perkele, vituttaa ku naapurilla on isompi talo,
uuempi auto, helevetin palijo sievempi vaimo ja paliju pihalla.

Ja sitte ne perkeleet vielä aittaa rakentaa vieraille niillä
lottovoittorahhoillaan ja meillä on ikkuna mustana ihimisistä,
tietysti ku ollaan näin perheen kesken kattomassa tätä näytelmää
ku aamupalalla oltiin, sattumalta satuttiin kattomaan. 
Täyttä vouhotusta koko homma, saatana!

Mutta mitäpä se hyvejää tässä katteellisena naapuriinkaan kytätä,
ku toinen jalaka on jo ollu mullan alla vuosikymmeniä ja niin kai se 
tuo akkaki viimesiä henkosia vetelee, onhan tuo korissu jo 
viitisenkymmentä vuotta. Meleko pitkään piti tuotaki naamaa katella.

Vaan kyllä se niin korpiaa sisuksia tuo kaikki uuenlainen hömpötys,
ei suinkaan sitä ylypiäksi kannata ruveta kuitenkaan, sillä jos tuo iso nokka
pystyssä kulet tuolla kylillä vesisatteen sattuessa, niin hukut sinä polonen.

Mutta mitäpä se hyvejää tässä narista, kuollaan sitä kohta kuitenkin
ja sitä päivämäärää ei voi merkitä kalenterriin, ellei iteltään ota nirriä pois.
Eipästä arkussa ennää palijo vieraitakkaan valita hautajaisfarssiin,
vaan olokoonpa se niin sitte. Eipä tuo haitanne.

Mutta kyllä sitä arkun värin vois näin elollaan vielä valita,
mitenkä se ois tuommonen musta,
vaikka mitäpä se sitte ennää hyvejää
minkä värinen se siellä maan alla on?

lauantai 20. toukokuuta 2017

RISTI RISTISELÄSSÄ

Arjen eksotiikkaa
kulman takana kalmanhajuinen työ
ja silmäpussejaan peittelevät toverit
kravateistaan silppuriin kuristuu

Olet kaunis
kun verisuonista voi lukea savun sankkuuden
ja stressin viiltävä kipu
sieluun asti ulottuu

Ja vasta kohtalonystävä kättään ojentaa
omia vapaitaan tarjoaa
ei kai ole elämää se
että paperiviillot hereillä pitävät

Ja tämä on kutsu käskyjen lomassa
mutta mikä loma, miten sen erottaa
vaihde silmään ja vapaita anomaan
vai hautaanko asti kantaa saa

risti ristiselässään kehräävää kehonsa keramiikkaa?

torstai 11. toukokuuta 2017

MUKANORMIT

Kunpa jaksaisi 
siivota kaapit ja eritellä kierrätystavarat
pitää kulisseja yllä ja hymyillä valloittavasti
seistä varmana sanojensa takana vailla opittua itsevihaa
sivaltaa välkkyjä vitsejä ja olla seurallinen 

Kunpa jaksaisi
salakuvata öitä ja luonnon voittamattomia mekanismeja
seurata valoja, jotka varjoiksi lopulta muuttuu 
selata iltapäivälehtien veret seisauttavat juorut
pestä kasvot jokaisena iltana ja aamuna

Kunpa jaksaisi 
herätä aurinkoon ajatukset lempeinä ja lämpiminä
silittää kauluspaidat ja viikata ne kaappiin kauniisti
haluta ihmisiä kylään ja pitää hulvattomia juhlia
keskittyä muuttuviin väreihin ulkoilmassa

Kunpa jaksaisi
elää, ruokailla, pitää itsensä huoliteltuna
valvoa vähintään yhdeksään illalla 
seurata maailmanmenoa televisiosta kauhistumatta
herätä aikaisin, koska kunnolliset ihmiset kai tekevät niin

Kunpa jaksaisi 
aina selittää mikä minua väsyttää 
kertoa juurta jaksain elämää, joka viehkosti vie voimia 
olla valehtelematta, että eloni on vallan mainio
vaikka onhan se, pakkohan sen on olla mainiota - 

Koska kunnolliset ihmisethän jaksavat
vaikka uni tulisi jo kello seitsemäntoista 
eikä jaksaisi valvoa yhdeksään illalla
elää, ruokkia itseään, olla huoliteltu

Kuka rikkoisi nämä mukanormit?

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

RONJA JA MAURI

Lämmin turkkisi kestää kyynelmereni
Minä valvon uupuneena sadannetta yötä
Sinä hyppäät vierelleni heiluttaen häntääsi
Ruskeissa silmissäsi on lämmin lohduttava katse

Saat kiinni jokaisen kyyneleeni
Jokaisen murheen, joka karkaa suustani
Et ikinä tuomitse, vaikken aina ole sinulle hyvä
Sinussa on eloisuus sanan varsinaisessa merkityksessä

Sinä olet kovaääninen pienisuuri pystykorva
Aina riemuiten valmiina tutustumaan uuteen
Hellyyttävän iloinen, vaikka minä tarpoisin surussani
Niin sanattoman vilpitön ja uskollinen minua kohtaan

Sinun lempi-ihmistesi kädet ovat jatkuvasti suussasi
Nukut kissasi Maurin kanssa usein päällekkäin  
Te olette minun elämäni valo ja lohtu 
Ensimmäiset ikiomat suuripersoonaiset lemmikkini

Minulle niin rehelliset ja suunnattoman rakkaat
vaikken teitä aina ansaitsekaan
olette pelastaneet minut niin monelta turmalta
että elän ikuisessa kiitollisuudenvelassa 

Kotini olisi niin kovin tyhjä ilman teitä

lauantai 29. huhtikuuta 2017

NOLOJEN TILANTEIDEN NAINEN

Päätä kivistää sanojen paljous
Niistä sataa päälle se kaiken kirkkaus
Jos olisi ihminen oikeanlainen
Ei voisi olla näin hienostuneen vajavainen

Ne tietää kaduilla ja kodeissaan kaiken
Osaavat toisten ihmisten vuorosanat ulkoa
En vierasta tervehtimistä, vaikka pakkanen itkettää
Se itkettää, muttei päälle kuitenkaan jää

Nolojen tilanteiden nainen ei häpeä
Vaikka maailmassa olisi monta tilannetta, joita hävetä
Odotushuoneen penkkiin läntti sateen jälkeen jää
Mutta kai se on vaan ohimenevää elämää

Niin moninaisesta voi tulla vain yksi
Se kangertaen yrittää liikkua, vaikka tuossa olisi taksi
Kuski ikkunasta vitsailee ja nauraa radion kuluneille fraaseille
Ei naurata, vaikka kai tässä tilanteessa ehkä pitäisi

Nolojen tilanteiden nainen ei häpeä
Vaikka maailmassa olisi monta tilannetta, joita hävetä
Odotushuoneen penkkiin läntti sateen jälkeen jää
Mutta kai se on vaan ohimenevää elämää

Vaikka maa jalkojen alta toisinaan pettää
Ei sitä itkemään kannata jäädä tennarit märkänä
Se menee ohi ja tilaisuus on taas huomenna uusi
Hiukset kasvaa ja lavuaarin voi puhdistaa myöhemmin

Nolojen tilanteiden nainen ei häpeä 
Vaikka kuudennet pakit saa baaritiskillä 
Nolojen tilanteiden nainen ei häpeä
Sillä kuka nämä mokat ilman häntä tekisikään?

lauantai 15. huhtikuuta 2017

DISSOSIAATIO

Heräät sängystä, joka on vieras
Peilistä katsoo tuntematon hahmo
Katsot käsiäsi kuin televisioruudun läpi
Kuka olet, mikä on totta, rikkoutuuko lasit oikeasti

Rajat häipyvät kehosta
Ilma hengittää itseään
Sinä olet monena ja samalla yksin
Mieli mustelmilla ja itse niin hauraana

Yhden osan kasvot kuin nauravalla
Toisen taas itkusta väärällään
Kolmas näkee kalansilmälinssin läpi todellisuuden
Neljäs on suunniltaan raadollisesta raivosta

Palasia siellä täällä, kuin usvaa jota ei tunne
Vääriä ja niin sopimattoman vinoja
Teräviä ja hulluja, heikkoja muistikuvia
Niin pistäviä ja vaarallisen pahoja

Vailla sinua, kehoasi joka kannattelee läpi myrskyjen
Ja vaikka yhtenä kiinni sinussa ovatkin
Muttet tiedä, tunne edes kaikkia puolia
Pelottaa, mikä aisti seuraavaksi vääristyy

Onko kosketus totta vai harhaa
Epätodellisuuden hapuillessa ääntä varmaa
Sellaista, joka palauttaisi takaisin tuttuun maisemaan
Turvaan mielen muistikuvilta, jotka johtavat harhaan

Kuka seuraavaksi puhuukaan aamulla?

SADISTI

Olen ikävästä seuraava tunne 
se joka katsoo sinua kadulla vähän liian pitkään
se joka heittää sinut ilmaan, korkeuksiin
se joka pudottaa sinut parvekkeelta pää edellä

Olen vihamuuri, jota ei lävistä mikään
olen unettomuus, joka hallitsee aivokemioita
olen vihollisesi, joka rakastaa sinua väkivalloin
olen vaara, joka piileksii sänkysi alla valmiina iskemään

Etsin terävät esineet, räjähteet ja hallitsen pelolla
hulluuden endorfiini syntyy istutetusta pahuudesta
sylisi on pian täynnä tähtiä ja verisiä unelmia
kuulen kadulta kun pillit soivat, nyt on aika paeta

Kuka tahrasi viattoman ihmisen
kuka koulutti sadistisen tappajan
terroristin, elämänriistäjän
onko jäljellä inhimillisyydestä enää mitään

Miksi viha ja katkeruus hallitsee ihmisten elämää?

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PAHUUDEN KITKERÄ HÄVIÖ

Jokainen hetki loittonee askelten sekamelskaan
Joku laulaa portaikolla pitkää aariaa rakkaalleen
En kykene pysähtymään, juoksen kuin heikkopäinen
Unohdan hengittää, ajatuksissa kehikko liukenee järkeen

Olenko katkera vai itsevarma
Olenko viimeisenä jonossa vai sinun ainoasi
Olenko juurillani vai kaukana kotoani
Olenko turvasi ja sylisi, joka on aina lämmin

Alkuaamu tuudittaa jalkoja paljaalle nurmelle
Aika hidastuu ja jalat ovat tahdottomat liikkumaan
Vie minut vielä kauemmas, vielä vain kauemmas
Vie sinne missä pahan saa pikakelattua ja tuhottua

Ja kun herään tästä unesta tahallisen raivokkaasta
Huudan täyttä kurkkua yöpaita läpimärkänä hiestä
Minä menetän otteen, jonka piti olla vuorenvarma
Joka päivä suustani tulee mustempia sanoja, se ei ole valhe

Saavutatko, haluatko saavuttaa
Minä vesikidutan itseäni ajasta toiseen
Olen suunniltani raivosta, mutta voimat ovat ehtyneet
Huudan ensimmäisen sävelen, ohikulkija tuijottaa

Mutta tuijota toki
Minun on huudettava pedot pakenemaan
Mutta tuijota toki
Minun on huudettava menneisyys pakenemaan
Mutta tuijota toki
Minun on annettava sinulle tilaisuus puhuakin

Ja kun kysyt kuitenkin
olen aivan kunnossa
hieman vain päästäni sekaisin
mutta tässä alasti istuessani karjuin kaiken uuden iholleni

Jotta voisin olla onnellinen