KRISTA

Taustalla soi piano.

Sen hempeä ääni palauttaa muistoihini kipeät asiat, jotka viiltävät kurkkuani auki.

Tykyttävä kipu rinnassa saa minut pelkäämään, että saan sydänkohtauksen.

Suuhun nousee oksennusta ja haluaisin huutaa, kuinka oman mielen uppoava laiva pelottaa.

On irstasta, kuinka kieroutunutta huumoria mielenterveysongelmani minulle syöttää.

Huutonauran. Huutoitken.

Olenko olemassa ollenkaan?

Minun nimeni on Krista.

Kuka hän on?

Vaatekaappini on joko musta tai irvokkaan värikäs.

Olen toisena päivänä lempeä ihmistenrakastaja ja toisena misantrooppi.

Olen joko iloinen tai surullinen.

Olen joko vihainen tai leijuvan onnellinen kaikesta.

Olen kaikkea, mutta en mitään.

Olen.

Kuka tai mikä olen?

Mustavalkoajattelu on minulle tyypillistä.

Putkinäköisyys ja näköalattomuus.

Kaikki joko on tai ei ole, ei ole mitään siinä välissä.

Tyypillinen rajatilatapaus.

Tyypillinen hullu.

Mikä on hullun määritelmä?

Olen silti tässä itsemurhayrityksien jälkeen.

Olen silti tässä, vaikka epävakaa persoonallisuushäiriö saa minut ajattelemaan itseni murhaamista.

Olen silti tässä.

Olen Krista.

Toipumassa, mutta silti niin helvetin rikki.

Tiedostan, etten ole ainoa, joka seisoo reunalla valmiina hyppäämään.

Masennuksen lempeät aallot saavat minut ajattelemaan hukuttautumista hyiseen veteen.

Olen kaikesta huolimatta päättänyt, etten taivu sairauksien edessä, minua ei mielenterveysongelmat tapa.

Olen vahvempi kuin koskaan.

”Salli luonnollinen kuolema.”

(Stam1na - SLK)