PELKOPIMEÄ

Entä jos minä pelkään tätä pimeää
Joka sieppaa hetkiä mieleltä pois
Emmekä voi jälleen olla kuten silloin

Erilaisina, kauniina
Muistoina viisaina

Ja entä jos sinä etäännyt
Muutut vain ruskalehdeksi
Tallautuneena jonkun muun kengänpohjaan

Etkä ota kiinni kädestäni
Kun pilvet peittävät näkökenttäni
Ja salamat tärisyttävät tätä ikuista maailmaa

Kunnes maailmastamme kaikki valo katoaa
Kunnes maailmastamme kaikki entinen katoaa
Kunnes se hiipuu, kunnes se jää

Entä jos minä pelkään tätä pimeää?

KRISTA

Taustalla soi piano.

Sen hempeä ääni palauttaa muistoihini kipeät asiat, jotka viiltävät kurkkuani auki.

Tykyttävä kipu rinnassa saa minut pelkäämään, että saan sydänkohtauksen.

Suuhun nousee oksennusta ja haluaisin huutaa, kuinka oman mielen uppoava laiva pelottaa.

On irstasta, kuinka kieroutunutta huumoria mielenterveysongelmani minulle syöttää.

Huutonauran. Huutoitken.

Olenko olemassa ollenkaan?

Minun nimeni on Krista.

Kuka hän on?

Vaatekaappini on joko musta tai irvokkaan värikäs.

Olen toisena päivänä lempeä ihmistenrakastaja ja toisena misantrooppi.

Olen joko iloinen tai surullinen.

Olen joko vihainen tai leijuvan onnellinen kaikesta.

Olen kaikkea, mutta en mitään.

Olen.

Kuka tai mikä olen?

Mustavalkoajattelu on minulle tyypillistä.

Putkinäköisyys ja näköalattomuus.

Kaikki joko on tai ei ole, ei ole mitään siinä välissä.

Tyypillinen rajatilatapaus.

Tyypillinen hullu.

Mikä on hullun määritelmä?

Olen silti tässä itsemurhayrityksien jälkeen.

Olen silti tässä, vaikka epävakaa persoonallisuushäiriö saa minut ajattelemaan itseni murhaamista.

Olen silti tässä.

Olen Krista.

Toipumassa, mutta silti niin helvetin rikki.

Tiedostan, etten ole ainoa, joka seisoo reunalla valmiina hyppäämään.

Masennuksen lempeät aallot saavat minut ajattelemaan hukuttautumista hyiseen veteen.

Olen kaikesta huolimatta päättänyt, etten taivu sairauksien edessä, minua ei mielenterveysongelmat tapa.

Olen vahvempi kuin koskaan.

”Salli luonnollinen kuolema.”

(Stam1na - SLK)

HARMAA

Istuutuu penkille. 

Sytyttää maasta löytyneen tupakan. Hiukset lepäävät laineilla hänen olkapäillään. Ne ovat lähes harmaat, vaikka ikää ei ole läheskään niin paljoa, että hänestä pitäisi tulla luonnonmukaisten syiden takia harmaa.

Mutta hän on.

Koko elämä on harmaan eri sävyissä. 

Talo, taivas, maa, jopa koirakin on harmaa.

Eniten ikävää on se, että värisokeuskaan ei voisi viedä tätä sävyä pois, ellei sitten vain sulje silmiään ja ajattele kaiken olevan esimerkiksi keltaista.

Keltainenhan on kaunis väri. Ilon väri.

Tupakan tulipää polttaa sormeen vesirakkulan. Yrittäisikö puhkaista vai antaisiko tuonkin vain olla?

Tulehtua, mädäntyä?

Antaisi senkin muuttua harmaaksi?

Nousee, tumppaa jo lähes itsekseen sammuneen natsan, vetäisee keuhkot täyteen pakokaasuista täyttynyttä ilmaa naksuttellen samalla kipeitä niveliä takaisin paikoilleen.

Kohtaa vastaantulevia, hymyileviä kasvoja. Pariskuntia, yksineläjiä, perheitä.

He eivät ole harmaita. He eivät ole yksinäisiä. Heidän ei tarvitse puhua mielikuvitusystävilleen päivän saavutuksista, he eivät ole dramaattisia, kuten hän on.

Dramaattinen ja harmaa.

Pääsee kotiovelle, nojautuu ovea vasten ja kuuntelee.

Ei mitään.

Hän kuulisi kaiken, hän kuulisi pientäkin pienemmän, terävän, haavan tekevän nuppineulan putoavan lattialle.

Aivan varmasti korvat rekisteröisivät kaiken äänen, joka talosta kuuluisi, mutta ei mitään.

Ei tänäänkään.

Avaa oven, astuu eteiseen. Riisuu nauhakengät puuskuttaen, kumartaminen sattuu selkään.

Iskias.

Tuijottaa pistävästi seiniä, nukkuvaa koiraa, verhoja, ikkunoita.

Huoahtaa ja istuutuu harmaalle sohvalle nostaen jalat rennoiksi pöydälle.

Ei saavuttanut mitään, ei tule koskaan saavuttamaan.

Paitsi katkeruuden.

Mutta miksi olla katkera, kun itse on tiensä valinnut?

Miksi olla vihainen? Miksi, miksi, miksi?

Ei ole niin kirkasta väriä, keltaistakaan, että tie ja koko maailma hänelle muuttuisi.

Ei tänään, ei huomenna, koskaan.

Sulkee silmänsä, nukahtaa.

Muuttuu näkymättömäksi, poistuu kartalta kokonaan.

Harmaus nukkui pois.

Tavaroineen, koirineen.

Ensi viikolla on jo uudet asukkaat.

Ja esikoistaan odottava aviopari haluaa taloon ehdottomasti keltaiset verhot.