Kun kuulen kaikuja entisestä elämästä öisin, hapan oksennus nousee kurkkuuni.
Raavin mustaa raivoa itsestäni, kynsieni alle jää palasia menneestä.
Muistan ne hetket enemmän elävinä, kuinka sanoja tai iskuja ei säästelty.
Oli aina lupa arvostella ja nauraa, houkutella esiin piilosta ja sitten hakata päätäni lattiaan, seiniin ja muistan kuinka sinulla on kädet nyrkissä ja tämä talo on täynnä lentäviä maljakoita ja kahvikuppeja.
Pian en kuule enää mitään, minulla on mielikuvitusmaailmassani turvallisempaa.
Jälleen tunnen kuinka jalkani eivät enää suostu kantamaan ja häpeän kuinka jään suojatielle haukkomaan happea, itken kun en pääse eteenpäin ja luulen tulleeni lopullisesti hulluksi kun kaikilla on siinä hetkessä sinun kasvosi ja hullu hymy ja sekopäinen kiilto silmissään.
Pelkään suunnattomasti vailla järkeä jokaista ihmishahmoa, kosketusta, ääntä.
Tämä ei ole normaalia, minä en ole normaali, mikä olisi normaalia?
Minä odotan öisin sinua, että tulet ja lyöt minut äänettömäksi, vaikka tiedän, että seuraavassa hetkessä itket, itket, itket, itket, itket, minuakin itkettää.
Kunpa jättäisit minut jo rauhaan ja antaisit minun viimeinkin elää, mutta ethän sinä voi, sillä sitten jäisit ilman uhria ja joutuisit kestämään sen, miten olet elämäni pilannut ja minä vihaan ja säälin sinua, mutten osaa päästää irti, vaikka tiedän miten halusi tuhota minut on totta, vaikka kukaan ei minua uskoisikaan, mutta minulle se on yhä totta, vaikka kaikesta onkin jo vuosia.
Minä kysyn ääneen, että mikset tappanut minua?
Kaiketi siksi, koska et löytäisi enää ketään jota kiduttaa ja manipuloida kun muut ovat jo muuttaneet, sinä itket, itket, itket, itket, itket taas ja minuakin itkettää.
Joku painaa torvea raivoissaan, kun seison kaaoksena keskellä suojatietä, mutten pääse vieläkään eteenpäin ja minä itken, itken, itken, itken, itken, eikä sekään auta. Helvetillinen häpeä runnoo kylkiluuni kasaan, rikkoo, murtaa, hajottaa, raastaa ja hajoan vielä enemmän fyysesti, sillä mieleni ei kai voi tästä enempää enää hajota.
En osaa enää taistella sinua vastaan, odotan, että teet loppuun sen minkä aloitit, sillä olethan jo loppusuoralla, olen valmis ja lupaan, etten enää huuda tai kerro kenellekään, pidän pienen salaisuutemme, niin sinä saat vapauden työskennellä rauhassa.
Minä odotan, odotan hartaasti.
Eihän enää ole luvassa tuskaisaa uutta huomista?
