UUVUTHAN KEHOLLENI

Miltä sinä näyttäisit nyt vuoden päästä

olisiko sinulla sama ilme edelleenkin

kulunut ja kaavoihin kangistunut

Kuka edes olet tänään —

kuristava käärme kaulallani  

vai punainen kuolattu lakana rispaantuneella pyykkinarulla

tai ehkä sittenkin itserakkautta halaava raiskattu maa

 Minun muurini kasvavat kasvamistaan

harjoittelevat itsemurhaa rikkaruohoille 

pahat katoaa, minä jään

mutta ne tekevät vastarintaa kirkuvan keltaisilla huulillaan

Näytät tyhjältä nojatuolissa  —

kirjan sivuilla ei lue edes sinun nimeäsi isolla kirjoitettuna

mutta minä laulan sinut iholleni

 sinä ihana katkeruus

Uuvuthan keholleni kauas pois

ANTAUTUMATTA

Mullassa ja maassa

sydänten vierellä

keuhkot täynnä ilmaa

saastaisesta pakkasesta

 Mielikuvia ihmisistä jäissä

naurattaisi ehkä, jos osaisi nauraa

mikä tämä maailma on 

jossa kärsimystä juhlitaan

 Ehkä minä vihaan

vihaan ja rakastan kuten aina ennenkin

vahvuuteni on rappeutumassa

luiden tilalla pelkkää sahanpurua

En osaa puolustautua

heikkous tuijottaa suoraan verenpunaisilla silmillään

ja luonnottomuuteni transsissa on raskasta jatkaa matkaa

Kun ei näe polkujen rajoja

keskellä päivää katuvalojen seassa

hulluus sielun peittämällä maaperällä 

Sitoudun tähän hetkeen täydellisesti, antautumatta

TULIPAHAN TEHTYÄ

Minun sisälläni palaa

tuhkat jätän toisille

siirryn seuraavan askelman verran —

unohdan

Kaikki matkat päättyy

sanat uupuvat selittämään itseään

siirrän kättäni peiton alta

on viileämpää

Usein valitsen väärin

hukun tunteisiin joissa elän

päivät ovat pitkiä ja etäisiä

valveunia, mutta epäselviä

Olen pitkään ollut avuton  —

avuton kaikessa

puhumaan, tekemään, tarvitsemaan

sen hinta on maksettava

On vain yksi elämä

haluaisin siirtää sen toisaalle

yhtä mahdottomasti kuin vuoria siirretään —

eloton 

Ripustan pyykkini tottuneesti

mutta normaalius puuttuu

minä puutun —

palasina

Tämä matka päättyi