ELÄMÄMME VELAT

Sävel soi uupumatta
Minä seison sillankaiteella
Nojaan ja pian unohdan
Elämä lipuu ohitse, enkä kavahda

Hahmoista voi muodostaa auran
Ne lentelevät surutta yli taivaan
Kadehdin vähän, mutten naura
Jokainen valitkoon kuten tahtoo

Liplattavat laineet totuuttaan laulaa  
Lautta purjehtii ohitse matkalaukkuineen
Rannalle jää moni surutta itseään halaten
Viinipullot tyhjinä; odotettavissa pullopostia

Laiturilla moni suruaan humalassa itkee
Petti, jätti, unohti, muttei perään huhuile
Kuka kantaa vastuun näistä onnettomista
Kun kapea on tie ja kädet ulottumattomissa

Mutta entä jos elämä veisikin keskelle ihmettä
Valon arka kajastus saapuisi keskelle sinuutta
Pelkäisitkö enää, olisitko onneton -
Jos elämä maksaisi sinulle velkansa korkojen kera? 

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI

Keräät ruhosi pois
raahaat mukanasi viimeisiä rippeitä
ei itketä, eikä naurata

Avaat television
ostoskanava tarjoaa taas
selluliittivoiteita, parannusta elämääsi 
 
Mutta ei sitä mitä eniten toivoisit -
lapsenmieltä ja erovaarattomia parisuhteita
lapsellisia haaveita prinsessoista ja prinsseistä

Eikä siinä vielä kaikki -
kun maksat tarpeeksi
saat kaupan päälle laihdutusvyön

Ja pyykkilautavatsan!

SILPUTTUA INHOA

Loistava yksinäisyys

Omat mietteet, oma rauha

Ei inhotusta tietyistä muistoista

Ja maisemat ikkunasta

kertovat omaa tarinaansa

miehen kyllästynyttä katsetta palavaan tupakkaan -

johdattavat hymähdystä ja onnettomuutta ikkunani kautta

mutta ei vihaa, ei voimatonta väkivaltaa, rakkauttakaan

jotain omaa kuitenkin, ensimmäistä kertaa

Ja minä elän

Tässä itseni kanssa

Eikä tarvitse enää miettiä -

Että mihin helvettiin minä tämän inhoni silppuan

VÄKIVALTA

Haalistunut raato sängyssään vaikeroi

Mielen viisaus mustana kuin valtimoveri

Hermosärky ohjaa polkua takaisin helvettiin

Siellä saa olla kuten on, ihmisraakki, mätänevä ruumis -

Itselleen niin kivuliaan arvoton

Vuodet kajahtelevat valokuvina pitkin kuluneita aivoja

Olentoja onnettomia, ihminen itsessään eniten väärin

Hetkiä, joissa hymy pakenee maanrakoon kera matojen

Huutoja, jotka halvaannuttivat viattoman viisikesäisen -

Älä nouse pintaan tai hukutan sinut uudestaan 

Ei muistikuvia ensimmäisistä onnen hetkistä

Lapsista leikkimässä kymmenen tikkua laudalla

Hotkaisemassa kokonaista täytekakkua vanhemmilta salaa

Ja he miettivät mielissään, oliko sellaisia hetkiä olemassakaan -

Piilota mustelmat, tuoreet haavat ja punaiset arvet

Ja mitä silloin tapahtui, kun piti olla hissukseen

Vaihtaa itsensä yhtä näkymättömäksi kuin ilma

Kiivetä pitkin tyytymätöntä maanisdepressiivistä vuorta

Eikä siltikään mikään riittänyt -

Hae itsellesi ulkoa risu, minä opetan mitä oikea kipu on

Ja he kaikki elivät elämäänsä eteenpäin -

arvottomina itselleen

hukkuneena elämättömyyteen

piilotellen mustelmia, tuoreita haavoja ja punaisia arpia

vaellellen metsissä etsien oikeanlaista risua -

Opetellen, mitä oikea kipu on