Näet jalkapohjiesi arvet, ne muistuttavat eilisestä;
kävelit märän asfaltin läpi niin kevyin askelin, että ne tuntuivat painottomilta pohkeissa.
Peili näyttää kasvottomia ilmeitä, tulkitsemattomia ryppyjä poskiesi yllä ja
kasvoillasi ovat minun kätteni väriset sormenjäljet, nimettömässä sormessa sormusta koristaa kuoppaiset rystyset.
Minä olen unohtunut mahdottomasti mieleesi, olet mahdottoman rakastunut mahdottoman raskaaseen rakkauteen ja eletyn elämän kaunis kaareva suunta suistuikin lopulta alas kalliolta ja rikkoi kauniin, siron kallosi.
Ehkä tämä oli vertauskuvallinen tapahtuma sille, kun käärmeet luikertelevat paratiisiin ja totuus tulikin ilmi, ettei ollutkaan prinsessoja, oli vain kuoret ihmisen sielun ympärillä koreasti puettuna. Oli vain sotilaita ilman aseita, ilman mitään omaa tahtoa. Voiko muka maailmaa katsoa silmät kiinni jäätävien ja murhanhimoisten ajatusten keskellä?
Ja silti minä sokeana näen kaiken sen, mihin nämä polut johtivat ja haluavat johtaa, ehkä uuteen ja onnelliseen, vanhaan ja rikkinäiseen, mutta silti on todettava, että se on vain elämää.
Vaivaisen, katkeran ihmisen elämää
Elämää onnen ja rakkauden rajamailla, vihan ja onnettomuuden sisismmillä tienvarsilla, kauniisti puettuna, juhlaväkeen soluttautuen.
Niin, sehän on vain elämää. Ihmisen elettyä elämää, tyhjillään ilman eläjää.
