VÄKIVALTA

Haalistunut raato sängyssään vaikeroi

Mielen viisaus mustana kuin valtimoveri

Hermosärky ohjaa polkua takaisin helvettiin

Siellä saa olla kuten on, ihmisraakki, mätänevä ruumis -

Itselleen niin kivuliaan arvoton

Vuodet kajahtelevat valokuvina pitkin kuluneita aivoja

Olentoja onnettomia, ihminen itsessään eniten väärin

Hetkiä, joissa hymy pakenee maanrakoon kera matojen

Huutoja, jotka halvaannuttivat viattoman viisikesäisen -

Älä nouse pintaan tai hukutan sinut uudestaan 

Ei muistikuvia ensimmäisistä onnen hetkistä

Lapsista leikkimässä kymmenen tikkua laudalla

Hotkaisemassa kokonaista täytekakkua vanhemmilta salaa

Ja he miettivät mielissään, oliko sellaisia hetkiä olemassakaan -

Piilota mustelmat, tuoreet haavat ja punaiset arvet

Ja mitä silloin tapahtui, kun piti olla hissukseen

Vaihtaa itsensä yhtä näkymättömäksi kuin ilma

Kiivetä pitkin tyytymätöntä maanisdepressiivistä vuorta

Eikä siltikään mikään riittänyt -

Hae itsellesi ulkoa risu, minä opetan mitä oikea kipu on

Ja he kaikki elivät elämäänsä eteenpäin -

arvottomina itselleen

hukkuneena elämättömyyteen

piilotellen mustelmia, tuoreita haavoja ja punaisia arpia

vaellellen metsissä etsien oikeanlaista risua -

Opetellen, mitä oikea kipu on